Olotila-nettipalveluun oli nostettu tv:stä esille tapaus, jossa homekoti aiheutti perheelle pitkän piinan Tampereella. Tavarat tuhoutuivat ja henkinen kantti oli koetuksella neljä ja puoli vuotta kestäneessä prosessissa. Hurja juttu kaiken kaikkiaan.
Samalla perheen isän 30 vuoden aikana keräämä sarjakuvakokoelma tuhoutui.
Sarjakuvien säilyvyys ja säilyttäminen on tärkeä kysymys, jonka pohtimiseen en juuri ole käyttänyt aikaa. Fakta on silti se, että sarjakuva ei säily loputtomiin edes erinomaisissa keräilijäolosuhteissa.
Pahinta on se, että sarjakuvat tuhoavat itse itsensä.
Valo, kuumuus ja kosteus nopeuttavat sarjakuvan tuhoutumista
Ikää sarjakuvalle annetaan noin 70-100 vuotta sillä paperinvalkaisussa käytetyt hapot syövyttävät paperin kuituja. Näin asiasta kertoo Sarjakuvaruutu-blogi. Haitallista prosessia nopeuttavat valo, kuumuus ja kosteus.
Sarjakuvien tuhoutumisprosessia valaistaan myös ainakin Kvaak-sivuston Haisevat keräilylehdet –keskusteluketjussa (kannattaa lukea kokonaan). Siinä kerrotaan mm. että kuituihin sitoutunut happo vapautuu, muuttaa paperin ensin keltaiseksi, sitten ruskeaksi ja lopulta paperi alkaa murentua.
Vuoden 1980 Hämähäkkimies-vuosikertani tuhoutuu vuoteen 2080 mennessä. Suurin osa sarjakuvistani on 1970-luvulta. Ne ovat siis noin 30-40-vuotiaita. Siinä pohja pitkän aikavälin keräilystrategialle.
Ensimmäisenä suojatoimenpiteenä tulee mieleen, että sarjakuvien tuhoutumista voi hidastaa muovitaskuilla, joiden tosin tulee olla laadukkaita. Muovitasku estää divareistakin tutun etikkaisen tunkkaisen hajun ja lisää sarjisten ikää.
Haista sarjakuva!
Tämän blogitekstin alussa oleva sarjakuvaruutu on Teräspoika 3/1969-lehdestä. Kyseinen 43-vuotias keski-ikäinen sarjakuvalehteni tuoksuu arvokkaasti siltä, että tuhoutumisprosessi on hyvässä vauhdissa. Paperin värikin on muuttunut kellertäväksi.
Divarisarjisten ja vanhojen sarjakuvien tuoksusta on sanottava, että se on osa keräilykokemusta ja kuuluu asiaan. Juuri tuolta vanhan sarjakuvan pitääkin tuoksua. Ei se muuten ole aito juttu.
Aiemmin luulin, että sarjakuvien tuoksu tulee siitä, että niitä myyvät nuhjaantuneet ukot tunkkaisissa divareissaan, joissa kiskotaan röökiä. Nyt tiedän enemmän, mutta tuoksuelämystä himmentää tietoisuus siitä, että pääsee hajunystyröillään todistamaan sarjakuviensa hidasta tuhoa.
Sarjisniput hapottomaan pahviin ja loota hämärään
Mutta vielä takaisin Kvaakin keskusteluun. Samaisen yllä olevan linkin takana Timo Ronkainen kertoo kysyneensä itseltään Don Rosalta, joka myös kerää sarjakuvia, miten sarjakuvia tulisi säilyttää. Ja ainakin hänen mielestään muovitaskut ovat yliarvostettuja. Niiden kanssa pitää olla varuillaan koska ne voivat sisältää sarjakuville vaarallisia kemikaaleja.
Rosan mukaan sarjakuvan paras koti on arkistolaatuinen eli hapoton pahvinen varastointikotelo, jossa lehdet ovat pystyasennossa. Tämä setti laitetaan sitten viileään ja hämärään tilaan.
Taustapahvit ja pussit ovat hyviä divareissa kun lukuisat sormet räpelöivät sarjiksia. Juuri sellaisessa oli Kulkukatin poika -divarista ostamani Tex Willer: Kadonnut Pueblo. Kotona oman kokoelman hämärähoito ja tiivis kotelointi riittävät.
Koko tämä sarjakuvien rajallinen elinikä pistää miettimään miten kokoelman kanssa pitäisi toimia. Perustaisiko joskus divarin pariksi vuodeksi ja myisi kaiken pois? Vai antaisiko mennä vaan. Altistaisi valolle ja pitäisi helposti saatavilla hyllyssä ilman muovitaskuja?
Omassa kokoelmassa nyt ei kuitenkaan ole sellaisia aarteita, että tarvitsisi tämän asian kanssa alkaa suuremmin hikoilemaan.
Mutta on kai selvää, että jokaisen keräilijän velvollisuus on huolehtia kansallisaarteista – myös sarjakuvista.