Olen Kartoonari. En ole sarjakuvien keräilijä vaan mies, joka on hiljattain herännyt huomaamaan ostaneensa lapsuudessaan valtavan sarjakuvakokoelman. Niin se vaan on käynyt.
Kokoelma on ollut kotipaikkakunnallani kolmenkymmenen vuoden ajan hankintansa jälkeen. Itse olen siirtynyt työn ja koulutuksen perässä toisaalle. Sarjakuvat ovat siististi kahdessa suuressa hyllyssä. Olen aina tiennyt niiden olemassaolon, mutta vasta viime vuosina olen herännyt huomaamaan, että tällainen arvioni mukaan parisen tuhatta eri albumia, pokkaria, lehteä ja muuta sen sellaista sarjakuvan julkaisumuotoa sisältävä kokoelma on olemassa.
Sarjakuvien nykyhinnat herättivät kiinnostuksen aloittaa inventaario
Heräsin käytyäni Helsingin kirjamessuilla ja silmäiltyäni sarjakuvien hintoja. En ollut uskoa silmiäni – moni sarjakuva josta 1979 maksoin pari markkaa oli nyt kymmenien eurojen arvoinen. Päätin siis inventoida hyllyni ja tehdä näin virtuaalisesti tiettäväksi kokoelmani. En aio siitä luopua edelleenkään. En ole koskaan edes harkinnut. Olen luonteeltani tyyppi, joka pitää tallessa tällaiset kokonaisuudet.
En ole silti mikään hamstraaja, ja olen hävittänytkin vanhaa tavaraa. Ei nykyiseen asuntooni edes mahdu mitään laajoja kokoelmia mistään, lukuun ottamatta jokaisen valikoimiin kuuluvia vinyylirivejä, cd:tä, kirjoja, tietokonelevyjä ja vanhoja asiapapereita. Siinäpä ne.
Sarjakuvat ostettu pääosin kolmisenkymmentä vuotta sitten
Ostin sarjakuvani pääosin vuosina 1977-1985. Tuolloin olin kouluikäinen. Hankinnat tein pääosin yhdessä paikallisessa sarjakuvadivarissa. Käytännössä ostin noihin aikoihin suunnilleen kaiken mitä kotikaupunkini divarissa oli saatavilla. Tietysti pidin eniten laadukkaasti sarjakuvasta, lähinnä eurooppalaisesta: Ruudut, NonStopit, Zoomit, Valerianit, jne. Tietenkin myös piirsin itse sarjakuvia, joita tosin ei julkaistu edes paikallislehdissä.
Divari oli iltapäiväkerhoni, vietin siellä koulun jälkeen useita tunteja sarjakuvia penkoen. Muistaakseni albumit maksoivat kolme markkaa ja esimerkiksi Ruudut, jotka löytyivät hyllyjen alta pinosta, 50 penniä kappale.
Kun muut laittavat viikkorahojaan karkkiin, minä kannoin kotiin yhä uusia sarjakuvia. Kotona kyllä huomautettiin asiasta, että pitääkö tuoda yhä uutta ja uutta, mutta minä olin jästipää. Minua ei niin vaan käännetty. Olin jo silloin ylpeä kokoelmastani ja annoin kavereiden tutkia ja selailla sitä valikoidusti. Tiedostin kyllä, että tämä on hieno juttu, jota muilla ei välttämättä ole.
Sarjakuvat olisivat tuohon aikaan aliarvostettuja, lähes roskana pidettyä jätepaperia, ja niiden kohtalo oli päätyä lukemisen jälkeen kenkien alle eteiseen estämään mattojen kastuminen, tai ryttyyntyä ja kellastua auton takaikkunalle. Sivut irtoilivat, lehtiä ei osattu lukea siististi eikä niin, etteivät liimanidokset irtoa. Tästä kaikesta minulla oli lapsena paljon kokemusta ja jouduin usein opastamaan sukulaisiani – myös aikuisia – esimerkiksi siitä, että Tex Willeriä ei lueta niin, että kannet taitetaan vastakkain. Olen joutunut tätä valistustyötä tekemään.
Sarjakuvakokoelmani oli vanhojen kaverieni keskuudessa tunnettu siitä, että hyllyjen reunoja koristivat tekstit: ”ei saa lainata, eikä lukea”. Kuulostaa tiukalta ja sitä se onkin, mutta juuri tuosta syystä sarjakuvani ovat säilyneet. Niitä on pidetty hyvin, säilytetty hyllyssä, komentoni alla.
Toisaalta monet tuolloin ostamani sarjakuvat olivat jo silloin heikkokuntoisia ja teipattuja, joten eivät ne siitä ole vuosikymmenien aikana yhtään parantuneetkaan. Tällaista kuraa on mukana tietysti paljon.
Nykyään täydentelen ja inventoin kokoelmaani, haen muotoa sen säilyttämiselle
Olen ostanut sarjakuvia satunnaisesti myöhemminkin, enemmän vielä 90-luvulla ja vähemmän enää 2000-luvulla. Ostaminen on kuitenkin ollut vähemmän maanista ja systemaattista kuin kakarana. Minulla on Corto Maltesea, Comèsin ja Bilalin albumeita ja sen sellaista. Aika hajanaista kaiken kaikkiaan.
Olen nyt alkanut pohtia pitäisikö sarjakuville ostaa muovitaskut, määrittää kokoelman arvo ja tehdä inventaario. Huomaan myös että sarjakuvat ovat olleet ajan myötä arvoaan nostava sijoitus. Tähän on tultu.
Lisäksi olen ajatellut ehkä täydentää kokoelmaani erilaisilla eteeni osuvilla harkituilla kokonaisuuksilla ja irtonumeroilla. En silti aio keskittyä ostamaan mitään kalliita harvinaisuuksia vaan jatkaa jo lapsena luomaani perinnettä: eli ostaa pääosin nykysarjakuvaa, jonka merkitys ja arvo nousee kymmenien vuosien kuluttua.
Suuri operaatio, inventaario, josta tämä blogini kertoo, on sarjakuvahyllyjeni läpikäyminen. Haluan kaivaa esiin kaikkea sitä mitä sarjakuva minulle on merkinnyt ja yhä merkitsee. Varmasti hahmottelen myös sarjakuvien hintoja.
Haluan myös olla osaltani tukemassa kotimaista sarjakuvakulttuuria, jonka huomaan ilokseni kehittyneen vahvasti ja sarjakuvan arvostuksen kohonneen huimasti kolmenkymmenen vuoden takaisesta.